Sillä, mitä rakastat, on väliä

Hei!

Viime päivinä olen inspiroitunut paljon asioista, joita olen aina rakastanut, mutta joihin en ole kiireisimpinä hetkinä osannut oikein keskittyä. Sellaisia ovat esimerkiksi elokuvasoundtrackit, kukat maljakossa, pilvet, ja elokuun sadekuurot, sekä tietenkin oman sisäisen äänen kuunteleminen.

Tuo viimeinen kohta, yhteys sisäiseen ääneeni, on aika kadoksissa välillä, ja se ei ole ihmekään. Vaikka maailmassa on paljon asioita, jotka voisi mieltää keskittymistä häiritseviksi, kuten Tiktok ja muu sosiaalinen media, televisio, tekstiviestit, sekä jokainen nurkka kotona, joka pitäisi siivota, luulen, että minua eniten häiritsevä asia on kuitenkin pelkoni. Siitä halusin tänään kirjoittaa.

Luulen, että alitajuisesti pelkään, että sillä, mistä kirjoitan, ei ole väliä. Että se elämä, josta unelmoin, ei ole mahdollinen. Ehkä pelkään, että en osaa, en tule hyväksytyksi (vaikka olen sitä jo, niin monella tapaa), tai etten koskaan saa purettua paperille sitä magiaa, jonka näen maailmassa, kun katselen sitä luovuuden ja tarinoiden linssin kautta. Ehkä pelkään sitä, että en ikinä saa olla osa sitä kollektiivista, jaettua tunnetta. Se tunne löytyy koskettavasta taiteesta, elokuvista, jotka näyttävät, että rohkeus ja hyvään uskominen on sen arvoista, sekä kirjoista, joiden sivujen kautta oivaltaa ihmisten tunteneen samoja tunteita läpi historian.

Ehkä pelkään, että en saa olla osa sitä yhteisöä, joka tekee asioita, jotka merkitsevät minulle paljon. Ehkä sen kaiken lisäksi pelkään myös näyttää intohimoani reseptejä, kirjoja, taidetta, paikkoja, tarinoita, sekä itse luovuutta ja ilmaisua kohtaan. Viime päivinä se on ollut paljon mielessä – miten kutsuvaa on joskus piilottaa myös omat ilon ja inspiraation tunteet.

Mutta tänään halusin havainnollistaa tämän tekstin kautta itselleni sitä faktaa, että minulla on itselläni päätösvaltaa tässä asiassa. Voin päättää itse, että tällä kaikella on itse asiassa todella paljon väliä. Ja jos sillä on vähänkin väliä minulle, tekeminen ja sen jakaminen on aina sen arvoista.

Sisälläni virtaa halu ilmaista ja tulla mukaan tekemään ja kokemaan, ja on huojentavaa ymmärtää se, että mikään ei estä minua menemästä museoihin ja katselemasta kaunista taidetta. Mikään ei estä minua laittamasta ja ideoimasta terveellistä, värikästä, ja ravitsevaa ruokaa. Mikään ei estä minua lukemasta kirjoja, katsomasta elokuvia, mietiskelemästä niiden teemoja ja kirjoittamasta niiden aiheista. Aiheista, jotka puhuttelevat minua.

Itse asiassa mitä enemmän tunnustelen asiaa ja teen ilmaisusta ystäväni, ymmärrän, että kaikki nämä asiat, joita niin rakastan, rakastavat minua ja meitä takaisin, sillä:

Mitä olisi taide, jos emme voisi katsoa sitä ja puhua siitä?

Mitä olisivat kirjat, jos emme voisi lukea niitä ja keskustella niistä?

Mitä olisivat paikat, jos emme voisi käydä niissä ja jakaa sitä muiden kanssa?

Mitä olisivat sanat, jos emme voisi käyttää niitä, kirjoittaen tai puhuen toiselle?

Mitä olisivat ajatuksemme ja ideamme, jos emme voisi ilmaista niitä?

Mitä olisivat unelmamme, jos emme antaisi itsemme ikinä uskoa niihin?

En olisi koskaan osannut odottaa, että tällainen elämä voisi olla mahdollista. Hiljaisina hetkinä ymmärrän, että vaikka kaikki on elämässäni hiukan vaiheessa, monilla tavoin elän silti juuri nyt unelmaani. Minulla on täällä tässä hetkessä kukkia ja kulttuuria, jota rakastan kovasti. Kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. Tässä kirjoittaessa kuuntelen joitakin samoja biisejä, joita kuuntelin ala-asteella, kun kaikki tuntui murenevan käsiin.

Kuuntelen Twilight-elokuvan soundtrackiä. Yhdellä niistä on Linkin Parkin biisi, Leave Out All the Rest. Muistan bändin keulakuvan, edesmenneen Chester Benningtonin maininneen haastattelussa, että hänen oli vaikea olla itsensä kanssa rauhassa yksin. Kun hän mietti itseään muiden kautta, hän kuvaili olevansa aviomies, isä, bänditoveri, kaveri, joku, joka auttaa toista. Kuitenkin yksin ollessa hänen päänsä sisällä olevat menneisyyden haavojen äänet pääsivät satuttamaan häntä voimakkaasti. Haastattelu todella kosketti minua, ja on suuri suru, että Chesterille nuo äänet koituivat liian hankaliksi. Uskon kokeneeni viime vuosina samanlaista vaikeutta antaa itselle hyviä asioita varsinkin silloin, kun olen yksin. Kun asuin kämppisten kanssa, kivat aamupalat hoituivat ja oli helppo tehdä mukavia asioita yhdessä. Yksin asuessa minulla meni kuitenkin pitkään tajuta, että saisin laittaa arkeani kauniimmaksi ja turvallisemmaksi vain itsellenikin. On surullista, että en aina pystynyt antamaan itselleni empatiaa ja rakkautta, jota tarvitsin.

Syy siihen, miksi omien tarpeiden miettiminen tuli minulle viimeisenä, on se, että se oli minulle selviytymistapa pienempänä. Kun minun piti selvitä yksin ja katsoa vierestä, kun minulle läheinen ihminen vahingoitti itseään, uskon omaksuneeni jonkinlaisen ajatuksen, että minun piti kärsiä yhdessä hänen kanssaan. Ajattelin, että minun olisi pitänyt tehdä enemmän auttaakseni, vaikka olinkin lapsi. Ajattelin pitkään, että se oli minun vikani. Sellainen ajattelu voi jäädä kiinni kehoon herkästi. Joten joskus kun olen yksin, hylkään itseni.

Olen kuitenkin viime aikoina käsitellyt noita ajattelutapoja. Ajatusten ja tekojen kautta olen opetellut antamaan itselleni ihan yhtä hyvää kuin muillekin. Näen nyt, että mitä tahansa haluan oikeasti, mitä rakastan, ei voisi ikinä olla ”liikaa”. Nämä asiat, kuten minulle kulttuuri, ilmaiseminen, kirjoittaminen ja kauniit asiat ja hetket, ne luovat elämäni – tietenkin kaikkien ihanien ihmisten lisäksi.

Nämä jutut saavat minut heräämään aamuun ihan erilaisella energialla, ja nukkumaan yöllä sikeästi. Jostakin syystä tilanne on ollut minulle viime aikoina tällainen: jos en ole jotenkin saanut ilmaistua itseäni rehellisesti ja rohkeasti edes jollakin pienellä tavalla päivän aikana, en ole pystynyt nukkumaan yhtä hyvin. Ehkä yön pikkutunteina palaan alitajuisesti kehossani takaisin menneisyyteeni. Silloin, kun olin yksin, ja kun minun piti selvitä tulemalla tunnottomaksi.

Nyt, haluan tuntea. Haluan kokea. Tunnottomuus on vastakohta sille, miten haluan elää juuri nyt.

Tunnottomuus oli minulle tapa selviytyä. Jos olisin tunnottomaksi tulemisen sijaan joutunut kokemaan kaiken sen surun ja vihaisuuden silloin, en ehkä olisi selviytynyt siitä. Arjessa minulla oli pieniä asioita, joihin keskityin, joita rakastin. En tiennyt silloin, miten pitkälle nuo rakastamani asiat voisivat tuoda minut.

Nyt, rakastamani asiat ovat kaikki täällä edelleen mukanani elämässä. Kirjastot ovat auki ja niin ovat museotkin. Metsäpolut kutsuvat minua kävelylle ja viettämään aikaa luonnossa. Spotifyssä on loppumaton määrä musiikkia, ja voin vihdoinkin ostaa kukkia maljakkooni pöydälle ja katsella niitä nauttien niiden kauneudesta ja tuoksusta. Ystäväni ovat täällä ja niin on perheenikin, ja yritämme koko ajan löytää uusia tapoja kommunikoida ja tukea toisiamme, sekä olla haavoittuvaisempia toistemme kanssa. Joten, nyt koen olevani useammin turvassa kuin vaarassa. Ei ole enää tarpeellista uskoa, ettenkö voisi tuntea tunteitani ja ilmaista iloani, suruani, kaikkia elämän ajatuksia.

Uskon, että mitä enemmän ihmiset pystyvät ilmaisemaan mitä heidän sydämissään on oikeasti meneillään, mikä on ehkä ollut syynä heidän syvään suruunsa tai vihaansa, minkälaisia toiveita ja unelmia heillä on, sitä terveemmäksi he tulevat. Joten, haluan kirjoittaa. Toivon, että kirjoittamalla vaikeista asioista ja tunteista, aiheista, jotka minua todella kiinnostavat ja joita rakastan, voisin näyttää ehkä itseni lisäksi jollekin toiselle, että heidän äänellään on väliä. Että sillä, mitä he joutuivat käymään läpi elämässä ei saattanut olla mitään erillistä syytä, että not everything happens for a reason, mutta että siitä voisi jonakin päivänä mahdollisesti tulla asia, josta he pystyvät ammentamaan voimaa.

Toivon, että voisimme oppia kukin siitä, millainen itsensä ilmaisu kunnioittaa meidän omaa olemassaoloamme. Miltä oikeasti oman itsen, kehon, mielen ja sydämen rakastaminen ja kunnioittaminen näyttää. Tai mikä parempaa, miltä se oikeasti tuntuu.

Viime aikoina kenkieni nauhat ovat aukeilleet itsestään. Googlessa ihmiset sanoivat, että se voi symboloida siirtymää johonkin, esimerkiksi vanhasta elämänvaiheesta uuteen. Uskon, että olen pikkuhiljaa jättämässä taakseni sen, mikä minut joskus rikkoi. Nyt siitä kivusta on tulossa jotain, mitä kannan mukanani voimanani. Tämä kaikki saa minut uskomaan, että sillä mitä rakastat, on väliä.

♡︎ Laura