Häpeästä ja sen jakamisesta
Olen niin iloinen tällä hetkellä. Tuntuu, että olen vihdoinkin päässyt jonkinlaiseen vauhtiin esimerkiksi kirjoittamisen ja valokuvaamisen suhteen. Jakaminen on edelleen vaikeaa, mutta se ei ole ihme, kun ottaa huomioon, että en ole tehnyt sitä aktiivisesti vuosiin. Halu on kuitenkin ollut kova, joten jakaminen tuntuu ihmeelliseltä! Tänään kävelin ulkona kuunnellen musiikkia, ja laulujen toiveikas rytmi sai minut tuntemaan oloni todella vapaaksi…
Vuosi sitten asiat olivat ihan eri tavalla. Valmistumisen jälkeen olin jumissa. On sydäntä särkevää muistaa, että oli kesäpäiviä, kun annoin verhojen vain pysyä ikkunoiden edessä. Olen luonnostaan valoa rakastava ihminen, mutta silloin halusin vain piiloutua. Syitä siihen oli monia, mutta yksi oli juuri se, että en antanut itseni tulla nähdyksi. Luulin, että en ansaitse jakaa tai tehdä normaaleja asioita elämässä. Joten joinakin päivinä annoin maailman vain pyyhältää ohi, vetäen peiton korviin ja vetäytyen reelsien ihmeelliseen maailmaan.
Kun olin nuorempi, minulla oli paljon ongelmia. Perheessäni oli addiktiota, ja äitini oli tullut toisesta maasta Suomeen. Kun olin neljännellä tai viidennellä luokalla, vanhempani erosivat. Alkoi poukkoilu sieltä tänne, ja takaisin, ja minä olin oppinut jo pienestä pitäen käsittelemään (tai välttelemään) tunteitani ruoalla. Olin siis monilla tavoin eri näköinen kuin muut, ja kotonani vallitsi kaaos. Se herkkä ja unelmoiva Laura piiloutui kaaosta kovan kuoren alle selviytyäkseen. Minulla oli kuitenkin aina piileviä unelmia; rakastin musiikkia, kirjoja, sekä tv-sarjoja. Muistan, että vaikeimpina aikoina jaksoin uskoa parempaan, sillä olin nähnyt rauhallista ja kaunista elämää rakastamissani tarinoissa.
Kun sitten myrskyisten vuosien jälkeen alkoi helpottaa, minulle jäi käteen kaikenlaista oirehtimista, ja välillä se tarkoitti täyttä asioiden välttelyä ja välillä taas suorittamista. Pelkäsin kuollakseni sitä, että kaikki romahtaisi uudelleen. Joten luulen, että jollakin tavalla opin helposti arvottamaan itseäni ulkoisten tekijöiden kautta, sillä sisäinen omanarvon tuntoni oli pirstaloitunut palasiksi nuoruudessani. Kokemusten seurauksena sisäistin jonkinlaisen syvän häpeän. Tuo häpeä pääsi lopulta koskettamaan kaikkea mitä olin ja mitä pidin elämässä arvokkaana.
Luin muutaman artikkelin häpeästä, ja ne muistuttivat minua siitä, että häpeä ja traumat kulkevat usein käsi kädessä. Tämän artikkelin mukaan häpeä voi johtua esimerkiksi siitä, että trauman läpikäyneet syyttävät itseään tapahtuneesta. Opin häpeämään esimerkiksi perustarpeitani, niin, että
syytin itseäni ahneeksi, koska olen halunnut ostaa huonekaluja ja sisustustavaroita omaan kotiini
syytin itseäni laiskaksi, koska olen tarvinnut lepoa
syytin itseäni tyhmäksi, koska persoonani on ollut erilainen verrattuna siihen, millaista jossakin työpaikassa on tarvittu
syytin itseäni naiiviksi, koska haluan tulevaisuudelta jotakin erilaista mitä minulla on ollut
Näin kirjoitettuna puhtaaksi nuo kuulostavat raskailta ajatuksilta kantaa mukana joka päivä. Paradoksista on se, että en tuomitsisi perheenjäseniäni tai ystäviäni samankaltaisista asioista. Päinvastoin haluaisin tietenkin, että kaikki tunnistaisivat ja kunnioittaisivat tarpeitaan ja tunteitaan, niin isoja kuin pieniäkin. On jännää, miten aivot toimivat, miten helppoa on jäädä kiinni tuohon huolehtimisen ja stressaamisen sykliin.
Nyt olen 27-vuotias, ja tajuamassa uudelleen, että minun ei tarvitse kantaa häpeää kanssani ikuisuuksiin. Toivon, että tällä kertaa sen tiedostaminen ja siitä pois oppiminen kestäisi elämäni loppuun saakka. Brené Brown, suosittu amerikkalainen sosiaalityön tutkimusprofessori ja tietokirjailija tulkitsee:
”If you put shame in a Petri dish, it needs three things to grow exponentially: secrecy, silence and judgment. If you put the same amount of shame in a Petri dish and douse it with empathy, it can’t survive.”
Joten häpeä tarvitsee kasvaakseen salassapitoa, vaitioloa ja tuomitsemista, ja jos häpeän upottaa empatiaan, se ei voi selvitä.
Ehkä tämä tulkinta selittää tarvettani puhua ja kirjoittaa mielenterveyden asioista ja kokemuksistani – tiedän, etteivät nämä asiat ole yksin minun ongelmani, vaan monilla esiintyy varmasti samanlaisia tuntemuksia elämässä pienessä tai suuressa skaalassa. On siis niin tärkeää, että voisimme ilmaista tunteitamme näistä aiheista ystävän tai perheen kanssa puhuessa, tai vaikkapa näin kirjoittaen. Vaikka se ei olekaan aina helppoa tai mahdollista, on vapauttavaa jakaa ajatuksia häpeästä sekä muista vaikeista tunteista, ja saada vertaistukea niiden käsittelyyn. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi yrittää piilottaa vastaavia normaaleja ja tavallisiakin tunteita, ja yrittää selvitä siitä kaikesta yksin.
Sillä emmehän ole kukaan täällä yksin, vaan yhdessä, täällä toisillemme. Saamme olla olemassa ja tulla nähdyksi omalla tavallamme. Saamme kirjoittaa vaikkapa häpeästä pienoisen blogipostauksen heinäkuisena perjantai-iltana, jos mieli tekee…
Ja se, jos mikä, tekee elämästä niin jännittävää.
♡︎ Laura